Haastattelu: Jukka Parviainen, Mari Knuuttila ja Kirsti Keltinkangas (Työpaja 18: Opetusosaamisen arviointi osana akateemista urajärjestelmää)

Aalto-yliopistossa työskentelevät Jukka Parviainen, Mari Knuuttila ja Kirsti Keltinkangas olivat Peda-forum -päivillä esittelemässä organisaationsa opetusosaamisen arviointijärjestelmää. Pienellä porukalla pidetyssä työpajassa herästi runsaasti kysymyksiä ja ajatuksia aiheesta, ja kaikki osallistujat olivat varmasti tyytyväisiä session antiin. 

1. Miten olette päätyneet työskentelemään opetusosaamisen arvioinnnin parissa?

Mari Knuuttila: Aalto-yliopistossa päätettiin, että kaikkien professorin urapolulle rekrytoitavien ja sillä etenevien opetustaito tulee arvioida. Kuhunkin kouluun piti perustaa opetuksen arviointitoimikunnat ja koulun varadekaani ja opintoasianpäällikkö laitettiin sitten valmistelemaan asiaa. Itselläni on kasvatustieteellinen koulutus sekä opettajan pedagoginen pätevyys, niin päädyin sitten laajemmin asiaan mukaan, vaikkei tehtävä varsinaisesti kuulunut opintoasiainpäällikön tehtävään. Ja nyt takana on varmaan lähes 200 opetuksen arviointia. Toki olin aikaisemmissa tehtävissä ollut mukana opetuksen arvioinneissa, mutta ne olivat lähinnä opetusnäytteiden arviointia, jonka koin enemmän tekniseksi kuin oikeaksi opetustaidon arvioinniksi.

Kirsti Keltinkangas: Olen ollut opetuksen kehittämisen tehtävissä noin vuodesta 2008/2009, samalla kun tein väitöskirjaa sähkötekniikan opetukseen liittyen. Taustaltani olen kasvatustieteilijä, joten alussa olin ainuita ei-insinööritaustaisia opetuksen kehittäjiä yksikössäni. Silloisessa työpaikassani on  tehty opetusosaamisen arviointeja (opetusnäytteiden arviointia) yli 10 vuotta. Kun Aalto syntyi, ko. yksikön malli otettiin käyttöön muihinkin kouluihin. Eli samoin kuin Mari, olen ollut mukana näissä vuodesta 2009 (arviolta yli sadassa arvioinnissa).

Jukka Parviainen: Mari K. on esimieheni ja olen siis Oppimispalveluissa, sain kutsun tulla sihteeriksi lausuntotehtäviin. Eli ei rasiteta akateemista henkilöstöä itse lausuntojen kirjoittamisessa. Olen opettajien tuen tiimissä, täältä DI ja tehnyt Aallossa opettajan pedagogiset opinnot (toinen ja viimeinen kierros Aallossa)
 

2. Mitä on hyvä opetusosaaminen? Miten sitä voi arvioida?

Mari Knuuttila: Itse koen, että hyvä opettaja osaa innostaa asiaan, löytää asiasta kuin asiasta motivointia sen oppimiseen eli linkittää opittava asia konkretiaan/johonkin soveltamisalaan sekä ”osaa lukea myös oppijoita”, miten edetä. Hyvään opetustaitoon liittyy myös opiskelijoiden aktivointi mm. vuorovaikutuksen kautta. Opettamista pitää myös ”opiskella” eli kouluttautua, keskustella kollegoiden kanssa ja yksinkertaisesti ymmärtää, mitä oppiminen on. Lisäksi tärkeää on jatkuva itsensä kehittäminen sekä omien kurssien/opetuksen kehittäminen palautteen perusteella. Tässä nyt jotain elementtejä, mutta varmasti hyvä opetustaito on paljon muutakin.

Kirsti Keltinkangas: Marin tekstiin on vaikeaa keksiä jotain muuta uutta. Tärkeää on oma innostus ja kiinnostus siihen, että opiskelijat oppivat ja että opiskelijat ovat yksilöitä. Hyvän opettajan innostus tarttuu! Lisäksi hyvä opettaja ymmärtää, että on useita eri oppimistyylejä ja –tapoja ja niitä olisi huomioitava hyvässä opetuksessa.

Hyvässä opetuksessa on vuorovaikutusta ja kuhunkin substanssiin mietittyjä sopivia opetusmenetelmiä.

Maria kompaten jatkuva itsensä kehittäminen ja reflektointi on olennaista (perustuen myös kerättyyn palautteeseen).

Jukka Parviainen: Opetusosaaminen on laaja-alainen käsite. Olen varsin tyytyväinen siihen kriteeristöön, joka meillä on olemassa. Instrumentteina käytämme opetusportfoliota, näytettä ja haastattelua sekä mahdollisesti muuta lisäaineistoa. Opetusportfolio on opettajan omaa reflektiota; näyte ja haastattelu liittyy kollegiaaliseen tukeen, joka ei ole perinteisesti kuulunut meille.  

3. Millainen vaikutus opetusosaamisen arvioinnilla on yliopistossanne?

Mari Knuuttila: Aallossa sanotaan, että hyvällä professorilla tulee olla erinomainen tutkimus ja korkeatasoinen opetus tai toisin päin. Tässä mielessä siis jo rekryvaiheessa kandidaateille tehdään selväksi, että yliopistossamme tulee opettaa ja sitä tullaan jatkossakin arvioimaan. Itse näen, että uudet urajärjestelmän opettajat ovat oikeasti panostaneet opetukseen, mikä on hieno juttu!

Kirsti Keltinkangas: Aiemmassa yksikössäni on dekaanitasoa myöten todettu, että opetusosaamisen  arvioinnilla ja tenure-järjestelmässä vähitellen kasvatettu opetuksen arvostusta. Lisäksi vuosittain käytännössä osallistujien määrä pedagogiseen koulutukseen on pysynyt suurena. 

Jukka Parviainen: Se on otettu erittäin vakavasti meillä (turhankinko?), mutta tällä on vaikuttavuutta arvostukseen ajatuksen tasolla, ehkä myös konkretiassakin. Ei pidä vain unohtaa varsinaista tavoitetta eli opiskelijoiden parempaa / rikkaampaa oppimista ja kasvamista. 

Opetusportfolio on insentiivi, jolla opettaja pakotetaan pysähtymään ja kirjoittamaan ajatuksiaan oppimisesta ja opettamisesta. Tämä on kasvattava tapahtuma opettajalle itselleen. Uskon siihen että yksittäisten ihmisten kautta (riittävällä koherenssilla) tapahtuu kulttuurin muutos.

4. Esityksessänne korkeakoulukonteksti oli vahvasti läsnä. Perinteisestihän Suomessa opettajilla on ollut suuri vapaus opetuksensa suhteen. Luuletteko, että opetusosaamisen arvioinnin käytänteet voisivat levitä myös perus- ja toiselle asteelle?

Mari Knuuttila: Yliopistossa ei vaadita opettajapätevyyttä siten kuin peruskoulussa tai toisella asteella. Siellä virkoihin vaaditaan lain määrittämä opettajapätevyys. Minusta opetuksen observointi on hyvä keino saada palautetta omasta opettamisesta muiltakin kuin vain opiskelijoilta. Eli sellaista opetuksen arviointia voisi varmasti levittää. Toisaalta opettajakoulutukseen taitaa jo nykyisellään kuulua tietty määrä opetuksen observointia. Mutta opettajana kehittymiseen voisi aina silloin tällöin tehdä.

Kirsti Keltinkangas: Tästä samaa mieltä kuin Mari. Alemmilla asteilla on selkeästi määritelty millainen pätevyys opetuksen virkoihin tarvitaan ja pedagoginen koulutus+harjoittelu on sisällytetty esim. alakoulun opettajien koulutukseen.

Jukka Parviainen: Ympäristöt yliopistossa ja peruskoulussa ovat hyvin erilaiset. Minusta oli kyllä virkistävää tehdä opetuksen seurantaa, eräänlaista opetusosaamisen arviointia, omissa pedaopinnoissani eri asteilla. En tiedä, tekevätkö peruskoulun opettajat reflektiota, toisten opetusten seurantaa ja keskustelua. Eittämättä tekevät..

 

- Saliavustaja Marja E. 

Haastattelu: Mikko Myllykoski (työpaja 16: Edutorni - fyysinen oppimisympäristö muutoksessa)

1. Kuka? Mitä? Hä?

Jyväskylän yliopiston musiikin laitoksella työskentelevä Mikko Myllykoski esitteli PedaForum-päivillä kehittelemäänsä uutta fyysistä oppimisympäristöä nimelltä Edutorni. Näin kiteytettynä Edutorni on säädettävä pöytä, johon on kiinnitetty neljä iPadia, joista kullakin yksi oppilas voi työskennellä. Edutornin hienous on sen kollaboratiivisuus, sillä se mahdollistaa yhdessä työskentelyn aivan uudella lailla. Erittäin mielenkiintoisessa työpajassa pääsi ihan itse kokeilemaan erilaisia Edutornin sovellustapoja mm. musiikin opettamisessa ja ryhmätöiden tekemisessä.

2. Mistä kaikki lähti likkeelle? Entäs miltä tulevaisuus näyttää?

Myllykoski on kehitellyt Edutornin ideaa viimeiset kymmenen vuotta, mutta viimeisen parin vuoden aikana torni on viimein saanut fyysisen muodon ja sitä on ruvettu työstämään eteenpäin Jyväskylän yliopistossa. Alunperin idea Edutornista lähti musiikin opetuksen uudistamisesta. Prototyypistä liikkeelle lähtenyt konsepti on levinnyt jo muutamiin kouluihin opetuskäyttöön, ja sitä testataan ja kehitetään koko ajan eteenpäin. Edutornin laajempi yleistyminen on kuitenkin vielä kysymysmerkki tässä vaiheessa, vaikkakin Jyväskylän alueen kouluissa se on jo kohtuullisen käytetty opetusväline. Tulevaisuudessa Edutorni voi olla kustannustehokas vaihtoehto esimerkiksi kielistudioille, jotka eivät enää oikein vastaa nykypäivän tarpeisiin. Edutorni on kuitenkin helposti liikuteltava väline, joka mahdollistaa monipuolisen työskentelyn useammankin oppiaineen puitteissa.

3. Haasteita? Huonoja puolia? Heikkouksia?

Suurimpana Edutornin tulevaisuuden haasteena Myllykoski mainitsee alati muuttuvat älylaiteratkaisut, joiden mukana myös Edutornin on kehityttävä.


 - Saliavustaja Marja E.
   

HAASTATTELU

Työpaja 21: HYVINVOINTIA OPPIMISEEN TAITEEN KEINOIN

Työpajan vetäjä Tarja Pääjoki

Tarja Pääjoki on taidekasvatuksen ja lastenkulttuurin tutkija Jyväskylän yliopistossa. Tällä hetkellä hän liikkuu soveltavan taiteen ja hyvinvoinnin maastoissa ja on mukana Hyvinvoinnin välitystoimisto -hankkeessa. Hankkeessa kehitetään soveltavan taiteen menetelmiä moniammatillisesti. Pääjokea kiinnostavatkin moniammatillinen ja -alainen yhteistyö sekä koulutuksen että työelämän puitteissa. Pääjoki kertoo, että häntä motivoi muiden ihmisten osaaminen ja kuinka siihen voi yhdistää omaa osaamistaan. Myös taiteen ”törmäyttäminen” johonkin muuhun alaan motivoi. Tällä hetkellä on meneillään SOTE-alan ja taiteen ammattilaisten yhteistyö. Pääjoki toteaa, että eri alojen ammattilaisten tavat ovat erilaiset, mutta kuitenkin asioihin löydetään yhteiset tarttumapinnat.

Pääjoki kertoo, että häntä liikuttavat ”vuorovaikutuksen ihmeet”: kun soveltavan taiteen puolella näkee, mitä muutoksia ihmisissä tapahtuu.

Taidelähtöisten menetelmien vieminen kouluihin…

…vaatii Pääjoen mukaan kokemuksen. Hän sanoo, että tieteellisiä mittareita tarvitaan, mutta käyttöönotto vaatii kokemusta. Kokemuksia taidelähtöisyydestä hän toivookin ihmisille. Pääjoki toteaa, että taiteesta puhuminen liian isoilla sanoilla voi säikäyttää ihmisiä. Kuitenkin kyse on hyvin yksinkertaisista asioista. Samat mekanismit myös toimivat niin lasten kanssa kuin yliopistopedagogiikassa.

Epämukava taide

Entä jos taide onkin epämukavaa? Mitä jos se nostattaa ei-niin-mukavia tunteita? Pääjoen mukaan sisältöjen valintaa kannattaa toki miettiä. Koskaan ei voi varmasti tietää, mitä taidekokemus ihmisessä nostattaa. Hän sanoo, että taiteessa on kuitenkin aina olemassa tietty etäisyys, ”taiteen metaforinen suoja”. Käytännössä vaikeita ja epämiellyttäviä asioita voi hyvin käsitellä taiteen avulla; esimerkiksi pöytäteatterin keinoin voi käsitellä kiusaamista. Pääjoki muistuttaa kuitenkin, että terapia on erikseen: ei pidä alkaa terapoimaan, jos ei ole terapeutti.

Työpaja

Työpajassa teimme Pääjoen johdolla kaksi käytännön harjoitusta. Näistäkin saa käsityksen, kuinka loppujen lopuksi on  kyse yksinkertaisista asioista.

Harjoitus 1. Esteettinen elämyskaari

Istumme silmät kiinni, itselle mieluisassa asennossa. Taustalla soi Bachin Branderburg Concerto no. 1. Pääjoki kehottaa tasaisin välein palauttamaan mieleen jonkin asian. Ensimmäisenä mieleen palautetaan lapsuudenkoti ja kuvat sen seinällä, sitten muiden muassa ensimmäinen kuvakirja, lapsuuden rakkain päällystakki, koulun liikuntatunti, rumin kampaus, syvin luontoelämys, kuvat nykyisen kodin seinillä. Lopuksi kokemus puretaan yhdessä keskustellen. Ilmenee, että mieliin palauttamiset nostavat jo unohdetuiksikin luultuja asioita tietoisuuteen. Muistoissa ja mielikuvissa on niin kauan sitten kuin lähiaikoinakin tapahtuneita asioita, niin hyviä kuin kovin kipeitäkin, kuka nyt mitäkin halua muille jakaa. Ilmapiiri on luottamuksellinen ja turvallinen, jolloin vaikeitakin asioita voi sanoa ääneen.

Harjoitus 2. Tarkastaja ja taiteilija

Pääjoki kertoo, kuinka meissä asuu niin sisäinen kriitikko, joka pyrkii lyttäämään ja mitätöimään, kuin sisäinen taiteilijalapsi, joka innostuu ja jolla on vapaa mielikuvitus. Kriitikko on tarkastaja, joka estää luovaa ajattelua ja kirjoittamista arvostelullaan. Sisäinen lapsi on taiteilija, jota voi oppia kuuntelemaan tarkastajan estoyrityksistä huolimatta. Pääjoki kehottaa keskustelemaan ja kuvailemaan vierustoverille, millaisia nämä kunkin sisäinen tarkastaja ja taiteilija ovat. Moni tunnistaa nämä kaksi puolta itsessään.

Taru Liukkonen

Haastattelut, Työpaja 21

HAASTATTELU

Teemaryhmä 5: OHJAUKSELLINEN PEDAGOGIIKKA YLIOPISTOSSA

Puheenjohtajat Juha Parkkinen ja Timo Laine

Torstai-aamun sessiossa oli paikalla Jyväskylän yliopiston opettaja Juha Parkkinen. Hän työskentelee ohjauksen koulutuksen ja tutkimuksen puolella OKL:ssa. Hän on kouluttanut 15 vuotta yliopistossa, toiminut oppilaanohjaajana yläkoulussa sekä luokanopettajana alakoulun puolella.

Ohjauksellinen pedagogiikka on Parkkisen mukaan teorian ja käytännön suhteen haastava kysymys. Tärkein kysymys on kuitenkin, mikä on opettajan tehtävä?

Perinteisestä opettajan asemasta luopuminen

Ohjauksellisuus yliopistossa on Parkkisen mukaan sitä, että opettaja luopuu niin sanotusta tiedon auktoriteettiasemastaan ja tulee opiskelijaryhmän keskelle pyrkien ymmärtämään, mitä yksilö tai ryhmä ymmärtää. Tähän opettaja reagoi sitten mielekkäällä tavalla, käytännössä kurssin tavoitteilla. Tällä ensimmäisellä ohjauksellisuuden tasolla opettaja siis luopuu perinteisestä opettajan asemasta ja hänestä tulee prosessin oppija samoin, kuin opiskelijatkin ovat.

Itseymmärrys asiantuntijaksi kasvamisen prosessista

Parkkinen kertoo, että syvemmässä mielessä, toisella tasolla, ohjaamisessa on kyse siitä, että fokuksessa on kyseisen (ohjattavan) ihmisen kokonaiselämänkenttä. On kyse ihmisen erityisyyden ymmärtämisestä. Tärkein asia on siis ihminen ja se, mikä on opiskelijan itseymmärrys tieteenalan ja sen asiantuntijuuden merkityksestä tälle itselleen. Opettaja pyrkii oppimaan tuntemaan ihmistä, joka on Parkkisen mukaan vallankumouksellista. Hän toteaa, että historiallisesti yliopiston tehtävä on ”kasvattaa sivistyneitä, eheitä, maailmaa muuttavia ihmisiä” ja lisää, että tätä tehtävää on murennettu viime vuosikymmeninä.

Ihmiskäsitys

Parkkinen kertoo, että kaikkein syvimmällä, kolmannella tasolla ”ohjaamisessa on kyse ihmiskäsityksestä, jossa ohjaajaopettajan ja opiskelijan kohtaaminen on ainutlaatuinen tilanne, jossa voi syntyä jopa jotain ihmistä eheyttävää”. Ohjaajan rooli on tuolloin olla kuuntelija ja prosessin ohjaaja.

Parkkisen mukaan kaksi ensimmäistä tasoa ovat saavutettavissa ja monet opettajat ovat jo siihen suuntaan menossa. Syvässä mielessä ne eivät vielä kuitenkaan ole ohjaamista, vaan enemmän tiedonjakoa ja organisointia.

”Ihminen on ainutlaatuinen aarrearkku”

Ohjauksellisuus motivoi Parkkista. Hän kokee, että ihmisen ”rikkauden ja potentiaalin hahmottaminen on loputon mahdollisuus”. Ohjauksellisuudessa häntä kiehtoo, kuinka kasvua voi tukea ja kuinka ohjauksellisuuden ihmiskäsityksessä on paljon kaunista. Parkkinen visioi tulevaisuuden opettajat ohjaajina: kymmenen vuoden kuluttua opettajien koulutus on hyvin samanlaista, kuin ohjaajien.

Taru Liukkonen

Haastattelu, Teemaryhmä 5

HAASTATTELU

Teemaryhmä 14: OPPIMISEN ARVIOINNIN KEHITTÄMINEN JA TUTKIMINEN YLIOPISTOKONTEKSTISSA

Puheenjohtajat Telle Hailikari, Viivi Virtanen, Liisa Postareff

Hailikari ja Postareff ovat molemmat Helsingin yliopiston yliopistopedagogiikan tutkimus- ja kehittämisyksiköstä, Virtanen pedagogiikan yliopiston lehtori.  Heidät pyydettiin teemaryhmään yhdessä kirjoittamansa arviointiartikkelin pohjalta.

Naiset kertovat heitä motivoivan oppimisen, opetuksen, ohjauksen ja arvioinnin tutkimisen, koska he kouluttavat yliopiston opettajia. Heidän mukaansa arvioinnin kehitys laahaa jälkijunassa muuhun pedagogiikkaan nähden. He kertovat edustavansa psykologisempaa näkökulmaa arviointiin.

Millainen on arvioinnin tulevaisuus?

Hailikari, Virtanen ja Postareff nostavat esiin opetuksen johtamisen kehittymisen. Pedagoginen johtaminen on tärkeässä asemassa, jotta arviointi olisi tasalaatuista. Arvioinnin koulutusta tulisi olla kaikilla opettajilla, jotta se ei olisi vain yksittäisten opettajien varassa. Monilta puuttuu Hailikarin, Virtasen ja Postareffin mukaan kokonaiskuva arvioinnista.

 Tulevaisuudessa arvioinnilla pyritään antamaan työelämävalmiuksia. Arviointia ei ole enää vain yhdenlaista joko-tai (numero- tai sanallista), vaan pyritään miettimään, miten arviointi vie eteenpäin. Pohditaan, mikä on arvioinnin merkitys; se ei ole enää vain kontrollointia.

Numeroarviointia Hailikari, Virtanen ja Postareff pitävät hyvänä arviointimenetelmänä, kun kriteerit ovat hyvät ja hyvin avatut. He nostavat tärkeäksi myös jatkuvan arvioinnin yksittäisen arvosanan sijaan. Arvioinnin käsitteiden tulisi olla selviä, jotta tiedetään, mistä puhutaan. He painottavat myös kannustavan arvioinnin tärkeyttä.

Miksi arviointi sitten herättää niin kovasti tunteita?

Arviointia ei heidän mukaansa nähdä keinona edistää oppimista. Koetaan, että arvosana kertoo ”minusta ihmisenä”. Epäoikeudenmukaisuuden kokemukset tai tunne, ettei päässyt näyttämään omaa todellista osaamistaan, tekevät arvioinnista aran asian. Asiantuntijanaiset mainitsevat tulosten arvioinnin luotettavuudesta olevan varsin huolestuttavia. Kaivataan läpinäkyvämpää, kehittymisen tukemiseen tähtäävää arviointia. Opiskelijat myös harvoin kysyvät opettajilta perusteluja saamaansa arviointiin ja tyytyvät ajattelemaan, että opettajan arvio on oikea.

Taru Liukkonen

Haastattelu,  Teemaryhmä 14

Haastattelu: Henna Koskimäki ja Jaana-Piia Mäkiniemi (Teemaryhmä 1)

Haastattelin Teemaryhmän 1 (Hyvinvoivana ja innostuneena Kampuksella - mission impossible?) puheenjohtajia Henna Koskimäkeä ja Jaana-Piia Mäkiniemeä sähköpostitse.

Hyvinvointi on paljon esillä juuri nyt ja oli PedaForumin lisäksi myös helmikuisen Aikuiskasvatuksen tutkijatapaamisen esityksissä yleinen aihe.

1.      Miksi näin, mikä teidän mielestänne tekee hyvinvoinnista ajankohtaisen aiheen juuri nyt?

Henna Koskimäki: Hyvä kysymys! Miksi se ei olisi ollut ajankohtainen aina? Mielestäni aihe on ajankohtainen nimenomaan yliopistoissa juuri nyt sen vuoksi, että taloudelliset leikkaukset koskevat niitä kaikkia nyt aika rajulla kädellä, ja siitä aiheutuu luonnollisesti monenlaisten jälkiseurausten vuoksi paineita myös ihmisten hyvinvoinnille.

Jaana-Piia Mäkiniemi: Hyvinvoinnista keskustelu on vilkasta koko yhteiskunnassa. Esimerkiksi mittaamme hyvinvointiamme innokkaasti erilaisilla mittalaitteilla. Käytämme personal trainereitä ja hyvinvointivalmennuksia. Ehkä trendi heijastuu nyt kaikille elämänalueille. Toisaalta yliopistossa on isoja muutoksia, jotka ovat selvästi uhanneet sekä opiskelijoiden että työntekijöiden hyvinvointia, mikä tekee aiheesta – ei vain trendikkään – vaan tärkeän.  

2. Mitkä tekijät ovat teidän mielestänne opiskelijoiden ja henkilöstön hyvinvoinnin kannalta olennaisimpia kampusympäristössä?

Henna Koskimäki: Hyvinvointi on hyvin laaja ja myös henkilökohtainen kokemus. Ihminen on kokonaisuus, jonka hyvinvointiin vaikuttavat niin työ, vapaa-aika, perhe-elämä, harrastukset kuin fyysinen ja psyykkinen terveydentila. Olennaista kampusympäristön henkilöstön (työ)hyvinvoinnin kannalta on se, että saisi vaikuttaa omaan työhönsä, sen sisältöön ja tekemisen tapaan sekä se, että saisi tehdä sitä omaa ydintehtäväänsä, mistä palkkakin maksetaan. Jos esimerkiksi opettajalla ei riitä aika opetuksen riittävään suunnitteluun ja valmisteluun, saati itse opetustapahtumien järjestämiseen, ollaan menty jossain pieleen. Opiskelijoiden hyvinvoinnissa oleellista on myös se, että aika ja jaksaminen riittäisi opiskeluun keskittymiseen. Taloudellinen tilanne on opiskelijoilla yhtenä hyvinvoinnin haasteena, eikä tilanne ole paranemassa opintotukileikkausten ja opintoaikojen rajausten myötä. Kannustaisin opiskelijoita pohtimaan omaa hyvinvointiaan ja mikä sitä parhaiten pitäisi yllä! Kun löydät jonkun oman jutun, joka on sinulle tärkeä ja joka lisää omaa hyvinvointiasi - pidä siitä kiinni!  

Jaana-Piia Mäkiniemi: Uskon, että opiskelijoiden hyvinvointiin vaikuttavat pitkälti samat tekijät kuin työntekijöiden hyvinvointiin. Esimerkiksi erilaiset yksilölliset psyykkiset ja fyysiset tekijät, kuten fyysinen terveys ja ajattelutavat luovat pohjaa sille, miten reagoimme työhön tai opiskeluihin. Esimerkiksi hyvä fyysinen kunto voi suojata raskaankin työn vaatimuksilta. Tietyt yksilölliset ajattelu- ja toimintatyylit, kuten avoimuus muille ja joustavuus sekä myönteisyys näyttävät tukevan hyvinvointia. Ihmiset kokevat esimerkiksi haasteet hyvin eri tavoin. Tämä tarkoittaa, että on tarjottava erilaista yksilöllistä tukea opiskeluun ja hyvinvointiin. Toisaalta yhteisön sosiaalisen vuorovaikutuksen laatu, ja miten tulee kohdelluksi sosiaalisissa tilanteissa, on yhteydessä hyvinvointiin. Esimerkiksi epäoikeudenmukaiseksi koettu kohtelu on selvä uhka hyvinvoinnille. Meidän on siis syytä panostaa siihen, miten kohtelemme toisiamme ja, miten puhumme toisille. Edelleen työ, jota teemme, on keskeisimpiä hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä. Liika kiire ja aikapaineet sekä vaikutusmahdollisuuksien puute syövät usein hyvinvointia, kun taas työn koettu mielekkyys, selkeys ja itsenäisyys sen suorittamisessa voivat ruokkia sitä. Yliopisto-organisaation muutos ja siihen liittyvä epävarmuus rasittaa tällä hetkellä. Tämän vuoksi on johtamisessakin syytä mm. selkeyttää tilannetta, käydä aktiivista myötäelävää dialogia eri tahojen kanssa sekä luoda toivoa ja uskoa. Toisaalta on ehkä hyvä myöntää sekin, että on luonnollista, jos kokee epävarmuudessa ja kuormittuneena hyvinvointinsa heikentyneeksi. 

2.      Mikä hyvinvointi -aiheessa puhuttelee teitä eniten?

Henna Koskimäki: Kiireisessä ja joskus kovassakin työelämässä hyvinvointi-aiheessa puhuttelee sen inhimillisyys. Sen pitäisi olla se kaikkein tärkein teema meille kaikille kaiken kiireen, aikataulutuksen ja säntäilyn keskellä.

Jaana-Piia Mäkiniemi: Mielestäni jokaisella ihmisellä on oikeus voida riittävän hyvin niin työssään kuin sen ulkopuolellakin. Hyvinvointi on siis itseisarvo, jota ei saa unohtaa, eikä ihmisiä nähdä välineinä saavuttaa jotakin.

4. Millaisilla käytännön toimintatavoilla tai keinoilla hyvinvointia kampuksella voitaisiin parhaiten lisätä?

Henna Koskimäki: Haluaisin muistuttaa meitä kaikkia siitä, että jokainen on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan niin työelämässä kuin muussakin elämässä ja että se tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Mutta käytännössä sitä voidaan toki kehittää yhdessä myös kampuksella. Esimerkiksi

• Lisäämällä opiskelijoiden ja henkilökunnan osallisuutta opiskeluun tai työtehtäviin liittyvissä asioissa.
• Huolehtimalla jokainen toinen toisistaan, kysymällä miten menee? Ei päästetä opiskelukaveria tipahtamaan kyydistä.
• Muistamalla kiittää ja kannustaa toisiaan, juhlia yhdessä saavutettuja tavoitteita, palkita itseään ja toisia hyvin tehdystä työstä.
• Järjestämällä taukoliikuntaa ja kutsumalla kaveritkin illalla jumppaan. Järjestämällä esim. leikkimielisiä porrashaasteita tai pyöräilyhaasteita.
• Vain mielikuvitus on rajana, mikä ikinä teitä innostaa ja motivoi!?

Jaana-Piia Mäkiniemi: Ks. Edellä (kohta 2.) ja lisäksi vinkkejä työhyvinvoinnin kehittämiseen:

http://www.uta.fi/jkk/synergos/tyohyvinvointi/posetiivi/etusivu.html

Haastattelu: Hanna L. Ojala (Teemaryhmä 8)

Haastattelin Teemaryhmän 8 (Tunteet ja tilat oppimisessa ja opettamisessa) puheenjohtajaa Hanna L. Ojalaa sähköpostitse.

Tunteet ovat ainakin opiskelijan näkökulmasta olleet viime aikoina paljon
esillä kasvatustieteen tutkimuksessa ja ehkä hieman uutena näkökulmana.

1. Mikä tekee tunteista ajankohtaisen näkökulman kasvatustieteissä juuri
nyt?

Tunteet tuntuvat olevan ajankohtaisia vähän joka puolella nykyisin. Lieneekö syynä yksilökeskeinen kulttuuri, somen tykkäyskulttuuri vai mikä. Se, että tunteet ovat pinnalla kasvatustieteissä ei siis ole erityisen erikoista.

2. Mistä teidän kiinnostuksenne tunteiden, tilojen ja oppimisen yhteyksiin
nousee?

Feministisestä pedagogiikasta ja omista opiskeluaikaisista kokemuksista. Aikanaan aikuiskasvatustieteen opiskelijana minua häiritsi vähän turhan kliininen asioiden käsittely- ja esitystapa. Oppimisesta ja opiskelusta puhuttiin pitkälti rationaalisina tapahtumina ja prosesseina, joka jätti mm. tunteet ja ruumiillisuuden ulkopuolelleen. Naistutkimus ja erityisesti feministinen pedagogiikka tarjosivat vastauksia tähän ’puutokseen’.  Feministisen pedagogiikan lähtökohtana on, että tunteet, ruumiillisuus ja tilat ovat erottamaton osa oppimista ja opetuskäytäntöjä.

3. Mikä tunteissa ja tiloissa on mielestänne oppimisen kannalta kaikkein
olennaisinta?

Se, että niiden olemassaolo ja vaikutus tunnustetaan. Esim. tila, jossa opetus ja oppiminen tapahtuvat, vaikuttaa hirvittävän paljon siihen, mitä ja miten opitaan, mitä saadaan aikaiseksi.

4. Mitä feministinen pedagogiikka tunteiden ja tilojen suhteen painottaa
opetuksessa?

Tunteiden ja tilojen huomioimista. Opettajan tulee miettiä, miten tila, jossa hän opettaa, osallistuu oppimisprosesseihin: Mitä tila mahdollistaa tai rajaa, miten tilaa voisi käyttää opetuksessa hyödyksi. Toisaalta miten ottaa huomioon opetustilanteeseen tai opetettavaan asiaan liittyvät tunteet: Onko niitä mahdollista käsitellä jotenkin opetustilanteessa tai oppimispäiväkirjassa tms. suoritusmuodossa tai voiko opiskelijoita laittaa keskenään pohtimaan, mistä erilaiset tunnekokemukset kertovat, millaisia laajempia yhteyksiä niissä on. Feministiselle pedagogiikalle keskeistä on ajatella tunteita muinakin kuin yksilön sisäisenä asiana. Toisin sanoen tunnekokemuksissa on aina kytkynsä sosiaalisiin tilanteisiin, kulttuurisiin käsityksiin, yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Näin ollen yksilölliseltä näyttäytyviä tunnekokemuksia voi käyttää mm. yhteiskunnan, eriarvoisuuksien, normien analysoinnissa. Idea on siis päästä tunteisiin liittyvissä kysymyksissä yksilön ulkopuolelle vähättelemättä tietenkään yksilön kokemusta. Mutta tunteiden huomioimisessa ei ole kyse yksilöihin kiinni jäämisestä, vaan tunteiden kollektiivisen ja yhteiskunnallisen ulottuvuuden havaitsemisesta.

Työpaja 15: How wise is PeerWise?

PeerWise on verkossa toimiva järjestelmä, joka tukee opiskelijoiden yhteistyötä ja yhdessä oppimista. (1) PeerWise-järjestelmässä opiskelijat voivat laatia monivalintakysymyksiä, joihin toiset opiskelijat voivat vastata. Lisäksi opiskelijat voivat kommentoida ja arvioida toistensa kysymyksiä. Järjestelmässä voi käyttää on myös mm. ranking-listoja ja suoritusmerkkejä motivaation lisäämiseksi. Opiskelijat voivat reagoida kysymyksiinsä tulleeseen palautteeseenkin. Uusiseelantilainen Aucklandin yliopisto tarjoaa tähän oppimismenetelmään sopivan ilmaisen online-työkalun, jota kutsutaan PeerWise-järjestelmäksi. PeerWise on käytössä esimerkiksi Helsingin yliopistossa sekä Aalto yliopistossa. Jyväskylän yliopistossakin on PeerWise'n käyttöä kokeiltu muutamilla kursseilla.

Työpajassa pohditaan sitä, että onko pedagogisesti järkevää varata aikaa sille, että opiskelijat laatisivat itse kysymyksensä sekä vastaisivat perusteluineen niihin (oikein tai väärin). Oppivatko opiskelijat tällä tavalla paremmin kuin muilla tavoilla, missä opiskelijoilla olisi aktiivinen rooli? Työpajassa pohditaan sitä, että missä määrin järjestelmää tulisi käyttää osana opiskelijoiden kurssiarvioinnissa. Tällaisten teemojen ympärille on tarkoitus työpajassa keskustella puheenjohtaja Kwok Ngn (Jyväskylän yliopisto) johdolla.

Mielenkiinnolla lähden itsekin tutustumaan PeerWisen mahdollisuuksiin sekä haasteisiin. Opiskelijoiden aktiivisuuden lisääminen korkeakouluopetuksessa esim. vertaisoppimisen kautta avaa uusia mahdollisuuksia opetukseen. Luulen, että tämän tyyppinen työskentely voi aluksi teettää luennoitsijoille vähän enemmän työtä kuin perinteisempi lähestymistapa, mutta ehkä muutoksia kannattaa kokeilla pienin askelin ja antaa vastuuta oppimisesta sekä opettamisesta entistä enemmän myös opiskelijoille. Uuden tyyppisen työskentelyn ohjaaminen voi ensin tuntua haasteelta, mutta luulen, että sekin haaste kannattaa ottaa.

Saliavustaja

Marianne

Lähde

1. Hakulinen, L ja Korhonen, A. PeerWise — yhteisöllistä oppimista verkossa http://www.cse.tkk.fi/fi/tkt-lehti/a33/hakulinen.pdf